Mikä elämässä on tärkeintä?

Olin ajatellut kirjoittaa seuraavaksi jatko osan kirjoitukselle "Parantaako Jumala tänä päivänä?", mutta tänään sydämelläni on toinen aihe. Paranemisesta kirjoitan jokin toinen kerta.

Kun tulin uskoon, tai voisi sanoa että kun tulin oikeasti uskoon, kävin läpi vaiheen jolloin tuntui että oikein mikään "tavallinen" elämässä ei kiinnostanut. Olin juuri ollut Joensuun Vapaaseurakunnan nuorten leirillä, josta ikävä kyllä muistan hyvin vähän. Muistan kuitenkin tyhjyyden tunteen jota tunsin palatessani. Tiesin että en halunnut palata enää siihen elämään jota olin elänyt ennen leiriä. Ei niin että elämässäni olisi ollut jotain sinänsä vikaa -kaikki oli päällisin puolin kunnossa. Minulla oli jonkin verran kavereita, perhe joka rakasti minua ja opiskelupaikka. Olin juuri kirjoittanut ylioppilaaksi ja elämä oli edessä, tavallaan vasta alkamassa. Siinä hetkessä kuitenkin tajusin että elämäni oli täysin tyhjää. Otin esiin Raamatun jonka olin saanut mummoltani lahjaksi Kiparin (vähän kuin rippileiri) jälkeen. En edes tiennyt miksi tein niin. Aloin kuitenkin lukemaan ja pian huomasin että Raamattu ikään kuin tuntui elävältä. Tiesin että Jumala puhuu minulle. Lukemani tuntui todellisesta. Muistan vieläkin ensimmäisen asian, josta Hän minulle puhui. En ollut ollut puheissani täysin rehellinen ja tiesin että minun tulisi jatkossa puhua totta.

Vaikka koin sisäistä rauhaa, ei kaikki ollut siitä eteenpäin ruusuilla tanssimista. Minua ahdisti usein ja koin helpotusta vain viettämällä aikaa Jumalan kanssa, yleensä lukemalla Raamattua (ja myöhemmin myös muita hengellisiä kirjoja). En olisi usein malttanut odottaa että pääsen omaan sänkyyni lukemaan. Rukoilin usein iltaisin että Jumala ottaisi ahdistukseni pois. Aamulla sängystä nouseminen oli vaikeaa, useimmiten ahdisti. Monesti jätin menemättä luennoille. En saanut helpotusta ahdistukseen asioista joista olin ennen nauttinut, pelaaminen, leffojen katsominen, urheilu ja jopa kavereiden kanssa ajan viettäminen tuntui tyhjältä.

En muista tarkalleen milloin se tapahtui - ehkä reilu vuosi uskoontuloni jälkeen. Olin menossa nukkumaan, kun kuulin sydämelläni sanat "Samuli, ahdistuksesi otetaan pois". Tiesin että Jumala puhui. Siinä hetkessä jotain avautui sisäisessä maailmassani. Tajusin että Pyhä Henki oli läsnä. En kokenut sellaista Jumalan läsnäolon tunnetta johon liittyy kylmiäväreita tai lämpöä eikä ihoni mennyt kananlihalle (jos meni, en muista sitä). Tiesin kuitenkin ilman pienintäkään epäilystä että Pyhä Henki oli siinä. Ymmärsin että olin ikään kuin tietämättäni tutustunut Pyhään Henkeen. Se oli alku ystävyydelle johon on liittynyt monia tarinoita vuosien varrelta.

Olit uskossa tai et, et saa (ainakin jos pysähdyt ja olet rehellinen itsellesi) pysyvää sisäistä rauhaa ennen kuin tunnet Jumalan. Elämässä ei ole mitään tärkeämpää kuin tuntea Hänet, joka on luonut sinut.